"Typerä poikien blogi."

Enpä ole ennen tiennyt miltä tuntuu olla maassa, jonka suurin seteli on numeeriselta arvoltaan tuhat ja euroissa valuutan arvo on peräti 33 senttiä. Täytyy kyllä sanoa, että kerrankin oli päivärepussa seteleitä, kun kävimme kadunmieheltä vaihtamassa paikallista valuuttaa sen verran, että saimme 4 yötä hostellissa maksettua. Yhteensä 912 000 Som. Melkoisen monta tonnin seteliä siis. Täällä Uzbekistanissa tuntuu olevan enemmän rahanvaihtajia kuin mitään muuta, vähän niinkuin ennen vanhaan Neuvostoliitossa. Paitsi tällä kertaa taisimme saada ihan aitoja seteleitä. Toisin kuin isän kanssa 1989.

Vaihdoimme peräti 300e paikalliseksi rahaksi ja eipä kauaa Pepellä nokka tuhissut, kun kaivoi auton takakontista pahvilaatikollisen seteleitä. Tosin hiukan meinasi Pepellä ottaa hermon päälle, kun reissukokouksella valitut valuutanlaskijat istuivat takapenkille ja alkoivat yksi kerrallaan laskea seteleitä. Pepe vähän meinasi, että on kunniallinen ja arvostettu kaveri, joka vaihtaa rahaa tässä parkkipaikalla ihan joka ikinen päivä eikä missään tapauksessa huijaisi. Unohti tietysti mainita, että laitontahan tuokin toimi on, mutta jos on kerran arvostettu ja kunniallinen, niin ei se kai sitten haittaa. Mainitsin hänelle, ettei se mitään, mutta kun pojat saavat nuo laskettua niin minä lasken ne vielä uudestaan. Ei meinannut Pepen poljennosta tulla loppua.

Tuollaisten rahamäärien kanssa pitää kyllä olla melkoisen tarkkana ja minähän en luota kuin itseeni. Toisinaan kyllä tuntuu, ettei kyllä pitäisi siihenkään.

Automaateista olemme saaneet nostettua kerran vähäsen ja silloinkin ainoastaan Visa Electronilla. NormiVisat ja -Mastercardit ja eritoten jälkimmäinen ovat jälleen kerran osoittaneet sen minkä kaikki vähääkään enemmän reissaaneet jo tietävät. Ainut toimiva kortti maailman joka kolkassa on Visa Electron. (Lukuunottamatta teknologian ja kehityksen kärkimaata nimeltä Suomi.) Maailmalla siis selkeästi arvostetaan miestä, josta välittömästi näkee korttia esiin kaivettaessa, että pinkka on kunnossa ja sanalla painoa. Tosimies ei osta maailmallakaan velaksi. Paljoa.

Tosin automaatin tulisi kyllä olla täällä vähintäänkin kerrostalon kokoinen, jotta siinä riittäisi valuutat edes kokonaiseksi päiväksi. Päätimme, että jos joskus tulevaisuudessa tulemme tänne vielä autolla, niin ehdoton hankinta on tupakansytyttimestä toimiva setelilaskuri. Helpottaa huoltoasemalla asiointia huomattavasti. Havainnoillistaaksemme asiaa päätimme ainoastaan tätä tarkoitusta varten käydä ravintolassa ja lavastaa valokuvan, jonka nimi on "Ville ja tasaraha". Muutenhan emme tietenkään ole ravintoloissa juuri käyneet, emmekä ainakaan juoneet olutta. Tässäkin maassa ns. "onnistunut ilta" vaatisi vähintään jätesäkillisen seteleitä. Siis per nuppi. Hmmm... Ei se kyllä tosin taida nyky-Suomessakaan enää kovin kaukana siitä olla.

Muuten tämä Uzbekistan on ollut kyllä kovin toisenlainen, kuin mitä alkuun kuvittelinkaan. Paljon, paljon kehittyneempi ja jotenkin sitä uskonnon läsnäoloa ei juuri huomaa. Äkkiä luulisi, että jos tässäkin maassa on Islaminuskoisia yli 90%, niin minareetit raikaisivat koko ajan. Näin ei kuitenkaan ole vaan, täällä ennemminkin kuulee kirkon kellojen kolinaa. Ehkä täälläkin on sitten vaan se sama juttu kuin Suomessakin, että pieni vähemmistö dominoi normaalien paikallisten elämää, ihan omilla uskomuksillaan ja ajatusmaailmoillaan.

Jaahas millaista sitä sitten olikaan Kirgisiassa. Oikeastaan tosi hienoa. Pääkaupunki oli tosi avara ja ihmiset yllättävänkin ystävällisiä ja kiinnostuneita meistä sekä asioistamme. Oltiin hotellin pihallakin tekemässä 5000km määräaikaishuoltoa Mersuun, niin oli kyllä kylänmiehiä ihmettelemässä ihan riittävästikin autoamme ja varsinkin sitä huoltavia persaukisia länkkäreitä.

Maisemat olivat kyllä tosiaan melkoisen mahtavia matkalla Uzbekistanin rajalle. Lävistimme tuollaisen pienen vuoriston ja Mersu kiipesi turbon puutteesta huolimatta ihan siinä missä paikallisten pirssitkin. Maassa muuten näkyi älyttömän paljon vanhoja suomalaisia rekkoja. Vastaan tuli ainakin Kiitolinja, Ylisen-kuljetus ja Pikalähetti. Toisaalta Pikalähetin varsinainen linja näytti olevan Lahti-Helsinki-Lahti, että ainahan on tietysti mahdollista, että halvalla palkattu Itä-Eurooppalainen kuljettaja on hieman eksynyt reitiltä. Jätettiin kuitenkin ajojärjestelijälle soittamatta. Eiköhän sekin Pepe vielä takaisin reitille löydä. Ainakin mikäli ymmärsi lähteä meitä seuraamaan.

Itse asiassa koko maasta jäi hieman sellainen kuva, että siellä on hirveällä touhulla aloitettu kaiken maailman kehitysapu- ja avustusprojektit ja sitten viiden vuoden jälkeen jätetty maa täysin omilleen. Näin ei tietenkään varmastikkaan ole, ei ainakaan kenenkään kehitysapu-uskovaisten mielestä, mutta uskonasiasta on tuskin tälläkään kertaa kyse. Pikainen visiitti raunioituneiden rakennustyömaiden ja autioituneiden koulujen keskellä kertoo kuitenkin mielestäni osaltaan hieman muuta.

Maassa puhuttiin yllättävänkin yleisesti saksaa. Miliisitkin tinkasivat useaan kertaan saksaksi hiukan palkanlisää, mutta käsien levittely ja paljon puhetta suomeksi, niin hyvin on taas mennyt. Siis silloin, kun meissä ei ole ollut oikeasti vikaa. Saksan kielentaitoa kuitenkin hiukan ihmeteltiin ja meinattiin soittaa oikeille asiantuntijoille, että mihinkä asti ne saksalaiset oikein kerkesivätkään, ennen kuin alkoi lunta sataa. Noh, kielitaito johtunee kuitenkin enemmän saksalaisista rekkakuskeista, kuin saksalaisten hetkellisestä voitonmarssista 70 vuotta sitten.

Mites sitten raja-asemat. On kyllä välillä ollut yllättävänkin työlästä. Kaikki lähinnä siksi, ettemme ole suostuneet maksamaan/voineet maksaa yhtään palkanlisää juuri kenellekkään. Yleensä rajoilla pojat ajetaan pois autosta kävelemään matkustajien linjaa ja minä jään hoitelemaan auton kaikki vaadittavat paperit yksikseni kuntoon. Onneksi olen meistä kielitaidottomin ja -epävirallisten arvioiden mukaan- kusipäisin, joten ei senttiäkään viranomaisille, peräksiantamattomatonta jonottamista ja paljon kovaäänistä suomenkieltä. Hyvin on mennyt, mutta paikotellen on ollut ehkä hieman orpo olo, kun odottaa rekkajonossa 3h muiden irtautumisen jälkeen ja miettii että onkohan muita suomalaisia autolla Kirgisian ja Uzbekistanin välisellä raja-asemalla. Ei näkynyt.

Auton turvatarkastus ja tullauskin poikkeaa tietysti melkoisesti kaikesta totutusta. Kaikki autosta löytyvät tuotteet ja välineet ovat tietenkin minun, eivätkä kenenkään muun. Kuten myös poikien rinkat, jotka ovat takaosassa sängyillä. Yritäppä sitten selitellä poikien naisystävien alastonkuvista, että miksi juuri ne eivät ole pornoa vaan taidetta. Tosin sama selitys oli Ville Haapasalon kirjastakin, vaikka kaikki rajavartijat jopa täällä Uzbekistanissakin ovat todellakin tienneet kuka herra on kyseessä. Se on mielestäni tosi hienoa. Ainoa toinen tällä reissulla tunnettu suomalainen, josta on tullut mainintaa, on tietenkin edesmennyt presidenttimme Kekkonen. Nimittäin yövyimme eräässä jumalan ja nykyisin meidänkin hylkäämässämme kylässä ja hotellimme isäntä kertoi tavanneensa Urhon joskus muinoin, kun presidenttimme oli valtiovierailulla Kirgisian pääkaupungissa Bishkekissä. Oli kuulemma hieno mies.

Reissun puolivälin ja puolimatkan juhlat tulikin joku aika sitten juhlittua ilman suurempia kommelluksia. Juhlittiin hyvin asiallississa merkeissä. Kuten aina. Ajoissa nukkumaan, jotta pääsee aamulla taas mersun rattiin. Huomenna onkin sitten tiedossa 4h junailu täältä Uzbekistanin pääkaupungista Tashkentista Samargandiin ja illaksi kotiin eli mersun koppiin. Päätimme hiukan sääliä uskollista reissuruunamme ja vapauttaa sen näistä "turhista" kilometreistä. Ylihuomenna auton keula kääntyykin sitten kohti kotia ja alkaa noin viikon kestävä dieselin, nuudelin ja paskan katkuinen rypistys.